Moominland Midwinter

I’ll wind all the clocks,’ he thought. ‘Perhaps that makes the spring come a tiny bit earlier. And someone might wake up if I happen to break some big thing.

The very last house stood all by itself under a dark green wall of fir-trees, and here the wild country really began. Snufkin walked faster and faster straight into the forst. Then the door of the last house opened a chink and a very old voice cried: 'Where are you off to?' 'I don't know,' Snufkin replied. The door shut again and Snufkin entered his forest, with a hundred miles of silence ahead of him.

They went strolling slowly down to the bridge, but no mail had come yet. The evening sun threw long shadows through the valley, and all was calm with a wonderful peace.

Suddenly he felt so happy that he had to be alone.

It was the first snow-fall since before New Year, and Moomintroll was greatly surprised. One flake after the other landed on his warm snout and melted away. He caught several in his paw to admire them for a fleeting moment, he looked towards the sky and saw them sinking down straight at him, more and more, softer and lighter than bird's down. 'Oh, it's like this,' thought Moomintroll. 'I believed it simply formed on the ground somehow.' The air was milder. There was nothing in sight except falling snow, and Moomintroll was caught by the same kind of excitement he used to feel at times when he was wading out for a swim. He threw off his bath-gown, and himself headlong in to a snowdrift. 'So that's winter too!' he thought. 'You can even like it!

Hän katsoi jasmiinipensasta, jossa paljaat oksat olivat huolimattomasti sikin sokin, ja ajatteli kauhistuneena: Se on huollut. Koko maailma on kuollut minun nukkuessani. Tämä maailma kuuuluu jollekin toiselle, jota minä en tunne. Ehkä Mörölle. Tätä ei ole luotu muumipeikkojen asuinpaikaksi.

Hiutale toisensa jälkeen laskeutui hänen lämpimälle kuonolleen ja suli. Hän pyydysti niitä käpäläänsä ihaillakseen niitä hetken, hän katseli ylöspäin ja näki niiden leijuvan kasvojaan kohti. Niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, pehmeinä ja kevyinä kuin untuvat. Näinkö se käykin? mietti Muumipeikko. Ja minä kun luulin, että lumi kasvaa alhaalta päin!

I'm nothing but air and wind. I'm part of the blizzard.

-En minä ole huolissani jäärouvan takia, Muumipeikko sanoi. -Minä olen huolissani toisten takia. Niiden, joista en tiedä mitään. Sen, joka asuu tiskipöydän alla. Ja minun komerossani tuolla. Ja Mörön, joka vain katsoo eikä sano sanaakaan. Tuu-tikki hieroi nenäänsä ja mietti. -Katsos, on niin paljon väkeä, joka ei sovi kesään eikä kevääseen eikä syksyyn, hän sanoi. -Kaikki hieman arat ja kummalliset. Muutamat yöeläimet ja oliot, joita ei huolita mihinkään ja joihin kukaan ei usko. Ne pysyvät piilossa koko vuoden. Ja sitten kun on rauhallista ja valkeaa ja yöt tulevat pitkiksi ja kaikki ovat nukahtaneet talviuneen - silloin ne tulevat esille.

Najednou se muminka zmocnila taková radost, že se musel odebrat do samoty. Okdráčel pomalu ke kůlně. A když ho nikdo neviděl, dal se do běhu. Běžel v roztálém sněhu, slunce se mu opíralo do zad a on běžel a běžel, protože byl šťastný a na nic nemyslel.